Pyhän Sylvesterin maantiejuoksu São Paulossa

© Kalevi Mikkonen 2026

Pyhän Sylvesterin maantiejuoksu (portugaliksi Corrida Internacional de São Silvestre) on pitkän matkan juoksutapahtuma ja Brasilian vanhin ja arvostetuin katujuoksukilpailu. Latinalaisen Amerikan yleisurheilun tärkeimpänä kansainvälisenä tapahtumana pidetty Brasilian kilpailu järjestetään vuosittain São Paulon kaupungissa 31. joulukuuta ja vuoteen 1988 asti maaliintulo oli aina uuden vuoden puolella. Sittemmin starttia aikaistettiin, niin että se juostiin kokonaan vuoden viimeisenä päivänä. Tämä päivä on Pyhän Sylvesterin päivä, jolloin katolinen pyhimys, joka oli paavi, kuoli 300-luvulla. Tässä artikkelissa käytetään brasilialaisten käytäntöä vuosiluvuissa, eli kilpailun vuosiluku tulee aina vuoden viimeisen päivän mukaisesti.

São Paulon kilpailu tunnettiin alun perin nimellä "maraton", vaikka kilpailun reitti, jonka pituus on vaihdellut huomattavasti vuosien varrella, ei koskaan ollut läheskään täysmaratonin mittainen.  Reitti on vuodesta 1991 alkaen ollut 15 kilometriä, sitä ennen 7,3 – 8,8 kilometriä. Kilpailua kuitenkin vaikeuttavat jyrkät kadut koko reitin ajan, jyrkähköt alamäki ja ylämäki sekä se, että se järjestetään paikalliseen kesäaikaan.

Kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran 31.12.1925, eikä sitä ollut keskeytetty tai peruttu kertaakaan vuoteen 2020 asti, ei edes toisen maailmansodan ajaksi, ennen kuin korona-epidemia perui vuoden 2020 kilpailun.

Alun perin kilpailu oli tarkoitettu vain miehille, ja osallistuminen rajoitettiin São Paulon kaupungin asukkaille. Seuraavina vuosina kilpailuun liittyi juoksijoita myös muualta maasta, mutta vasta vuonna 1941 kilpailun voitti São Paulon kaupungin ulkopuolelta kotoisin oleva juoksija. Tuolloin tapahtuma ei ollut vielä avoin ulkomaalaisille. Tämä tarkoitti, että muiden maiden urheilijat eivät voineet tulla osallistumaan, mutta São Paulon kaupungissa asuvat ulkomaalaiset saivat vapaasti ilmoittautua.

Vuonna 1945 kisa avattiin ulkomaisille juoksijoille. Ensimmäinen kansainvälinen kilpailu rajoitettiin Etelä-Amerikasta kutsutuille juoksijoille, mutta kahden ensimmäisen "kansainvälisen tapahtuman" menestys sai kilpailun järjestäjät avaamaan tapahtuman muulle maailmalle vuonna 1947.

Tapahtuma pysyi vain miehille tarkoitettuna vuoteen 1975 asti, jolloin naisten sarja tuli mukaan ensimmäistä kertaa.

Kaikkien aikojen voittaja on kenialainen Paul Tergat, joka voitti kilpailun viisi kertaa (1995 – 1996, 1998 – 1999 ja 2000). Neljä kertaa kilpailun ovat voittaneet Belgian Gaston Roelants (1964 – 1965, 1967 – 1968), Kolumbian Victor Mora (1972 – 1973, 1975, 1981) sekä Ecuadorin Rolando Vera (1986 – 1989). Viime vuosikymmeninä kilpailua ovat hallinneet varsin odotetusti Afrikan juoksijat. Nykyisen 15 km:n matkan ennätysaika on Kenian Kibiwott Kandiella, jonka aika oli 42.59 sekuntia vuoden 2019 kilpailussa. Naisten sarjan ennätys on Kenian Jemina Sungong Chelegatin nimissä ajalla 48.35. Naisten sarjan voitoissa Portugalin Rosa Mota on omaa luokkaansa kuudella voitolla (1981 – 1986). Ainoa pohjoismaalainen naisten sarjan voittaja on Tanskan Loa Olafsson, joka voitti kisan vuonna 1977.

Ainoa suomalainen ja myös pohjoismaalainen voittaja miesten kilpailussa on edelleen Viljo Heino, joka oli vuonna 1949 ainoa Euroopasta saapunut juoksija latinalaisamerikkalaisten ja USA:n juoksijoiden seurana. Huippujuoksijat Emil Zatopek, Gaston Reiff ja Alain Mimoun oli myös kutsuttu, mutta he päättivät kilpailla muualla. Heinon osallistuminen oli niin iso uutinen, että jopa The New York Times uutisoi sen 21.12.1949. 

The New York Times 21.12.1949.

Heino saapui São Pauloon jo hyvissä ajoin 23.12.1949. Silloinen suomalainen suurjuoksija, viimeinen ns. lentävistä suomalaisista, voitti 7,3 km:n kilpailun ajalla 22.45. Toiseksi sijoittui kovan kiritaistelun muutamalla metrillä hävinnyt USA:n C. Stone.

Viljo Heino haavoittui jalkaan talvisodassa, mutta nousi sinnikkäästi kestävyysmatkojen kärkinimeksi ja maailmanennätysmieheksi jo sota-aikana. Hän alitti vuonna 1944 10000 metrillä toisena maailmassa puolen tunnin rajan ajalla 29.56,2 ja paransi sen samana vuonna jopa maailmanennätykseksi ajalla 29.35,4.

Vuonna 1946 hän voitti Oslossa 10000 metrin Euroopan mestaruuden. Puolta lyhyemmällä matkalla hän oli Oslossa neljäs voittaen Tšekkoslovakian nuoren Emil Zatopekin. Vuonna 1949 Heino juoksi Kouvolassa kympillä ajan 29.27,2, joka oli jälleen uusi ME. Tämä varmaan oli suurimpana syynä, että juuri hänet kutsuttiin Brasiliaan. Kova kilpakumppani Zatopek vei 10000 metrin maailmanennätykset Heinolta molemmilla kerroilla.

Viljo Heino. 

Viljo Heino kertoi silloin varsin harvinaisesta Brasilian matkastaan, joka tehtiin 4-moottorisella lentokoneella, ja jonka brasilialainen kilpailun järjestävä urheilulehti maksoi, Suomen Urheiluliiton Yleisurheilu 1949 – 1950 -julkaisussa mm. seuraavaa: ”Heti ilmaan noustessa havaitsin, että nyt matkustetaan herroiksi… Tulo Sao Paolon ylle oli jo elämys sinänsä. Lentokoneesta havaitsin, että nyt tullaan aivan uuteen ja erikoiseen maanosaan… Rinnan punaisen saven kanssa vihreät palmupuut ja värikkäät muut istutukset antoivat aivan satumaisen hohteen ensikertalaisen ihmeeksi. Lentokentällä oli minua vastassa joukko ´viskaaaleita` ja kuten myöhemmin kävi selville, joukossa oli kilpailujen suojelijalehden Gazeta Esportiva-lehden päätoimittaja mr. Nelli.”

Portugalin kieltä täysin ymmärtämätön Heino ei saanut sanaa suustaan ennen kuin paikalle tuli paikallinen suomalainen mies tulkiksi.

”Huomasin jo ensimmäisenä päivänä, että nyt ollaan vakavan kilpailun edessä. Harjoittelin säännöllisesti joka päivä – aina iltaisin, koska päivällä oli hirveän kuuma. Muutenkin koetin välttää liiallista rasitusta siinä helteessä, mikä kaupungissa vallitsi. Itse kilpailu tapahtui tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa. Lähtölaukaus kajahti Uudenvuoden yönä klo 12. Koko lähtötouhu oli kuin ampiaispesässä sillä osanottajia oli 2000. Parhaimmiksi arvioidut olivat paksulla köydellä eroitetussa ´erässä` ja koko muu porukka hälisevänä ryhmänä hiukan loitommalla. Hiukan minuakin peloitti kun ajattelin, että mitenkähän tästä ruuhkasta selviää. Lähtöhetkellä painui köysi alas ja silloin meillä lähdettiin ja kovaa. Tein työtä aluksi enemmän käsillä kuin jaloilla ja niin selviydyin kärkijoukkoon, amerikkalainen Stone kannoillani. Meidän kesken sitten kilpailu tapahtuikin – tällä kertaa vahvempana voitin 4-5 metrillä loppukirissä.”

”Kilpailun loputtua tarvittiin lukematon määrä poliiseja pitämään yllä järjestystä. Minutkin sananmukaisesti  raahattiin ihmismassojen läpi palkintokorokkeelle kuuntelemaan maammelaulun säveleitä. Olin sillä hetkellä mitä onnellisin mies, sillä olinhan onnistunut tehtävässäni ja eihän siellä joka päivä kajahtele kaunis kansallislaulumme. Kilpailun jälkeen jäi minulle hyvää aikaa tarkastella kaupunkia ja ympäristöä. Isännät olivat aivan ylitsevuotavan kohteliaita ja usein oikein hävetti, kun meikäläistä tyyrättiin paikasta toiseen kuin mitäkin keisaria… Meikäläiselle jäi se käsitys, että organisatoorisesti kaikki oli hyvin järjestettyä ja en ihmettelisi jos sellaisissa harjoittelupaikoissa kehittyisi lähitulevaisuudessa muunkin alan huipputekijöitä kuin jalkapallon, joka siellä näytti olevan kaikki kaikessa. Edellytykset yleisurheilun harrastamiselle ovat mitä parhaimmat. Lämpötilahan ei aseta siellä harjoittelulle mitään rajaa niin kuin meillä.”

Heino pääsi paluumatkalla viettämään päivän myös Rio de Janeirossa, jossa häneen tavattoman vaikutuksen teki valtava Kristus-patsas. Heino oli tuolloin jo lopettelemassa uraansa. São Paulon jälkeen hän juoksi vielä muutamia sisäratakisoja USA:ssa ja kesällä Suomessa ennen kuin laittoi piikkarit lopullisesti naulaan seuraavana vuonna.

Heinon voiton jälkeen yksikään suomalainen ei ole São Paulon kilpailua voittanut, vaikka suomalaisia juoksijoita on siellä vieraillut lukuisia kertoja. Suomalaiset juoksijat ovat kuitenkin saavuttaneet hyviä sijoituksia sen jälkeenkin. Väinö Koskela sijoittui vuoden 1950 kilpailussa upeasti toiseksi häviten loppukirissä Belgian Lucien Theysille niukasti. Kolmanneksi juoksi Brasilian Geraldo Felipe ja neljänneksi Erik Blomster. 

Väinö Koskela. 

Vuoden 1951 kilpailussa Saksan Erich Kruzycki voitti ja Suomen Pentti Salonen sijoittui 24:nneksi. Suomen juoksumainetta hienosti ylläpitänyt Urho Julin ylsi myös toiseksi vuonna 1952, jolloin hän saapui maaliin reilut 200 metriä voittaja Jugoslavian Franjo Mihalicin jälkeen.

Urho Julin. 

Ilmari Taipale juoksi vuonna 1953 Emil Zatopekin voittamassa kisassa kahdeksanneksi, Eero Tuomaala vuoden 1954 kilpailussa jäi Franjo Mihalicin voittaessa kymmenenneksi ja Portugalin Manuel Farian voittamassa kisassa vuonna 1957 Hannu Posti sijoittui kuudenneksi. Vuoden 1967 kilpailussa Jouko Kuha sijoittui kahdeksanneksi ja vuoden 1968 kilpailussa komeasti neljänneksi Belgian Gaston Roelantsin voittaessa molemmat kilpailut. Juha Väätäinen sijoittui vuonna 1969 sijalle 26 Meksikon Juan Martinezin voittaessa ja vuonna 1970 USA:n Frank Shorterin voittamassa kilpailussa kymmenenneksi. Vuoden 1971 kilpailussa, jonka voitti Meksikon Rafael Tadeo Palomares, Seppo Tuominen oli kymmenes, Lasse Virén 12., Jouko Kuha 13. ja akillesjännevaivainen Juha Väätäinen 24.

Emil Zatopek, vuoden 1953 kilpailun voittaja.

Pekka Päivärinta sijoittui vuonna 1972 hienosti kolmanneksi ja samassa juoksussa Tapio Kantanen oli viides, Lasse Virén kahdeksas ja Seppo Tuominen sijalla 12. Voittoon juoksi Kolumbian Victor Mora samoin kuin vuoden 1973 kilpailussa, jossa Virén oli viides, mikä oli hänen paras sijoituksensa tuossa kilpailussa. Virén osallistui juoksuun yhteensä viisi kertaa ollen vuonna 1975 sijalla 25 (voittaja Victor Mora) ja vuonna 1979 sijalla 16 (voittaja USA:n Herb Lindsay). Costa Rican Rafael Angel Perezin voittamassa vuoden 1974 kilpailussa estejuoksun olympiamitalistimme Tapio Kantanen oli seitsemäs. Ari Paunonen oli vielä vuoden 1977 juoksussa 11. (voittaja Kolumbian Domingo Tibaduiza) ja Martti Vainio vuoden 1978 kisassa kahdeksas (voittaja Ranskan Radhouane Bouster).

Tapio Kantanen muisteli vuoden 1972 kilpailua: ”Tärkeintä oli startti, jossa piti tunkea itsensä eturiviin. Siinä taisteltiin mies miestä vastaan ja välillä piti turvautua kyynärpäihin.”

             Vuoden 1972 tulokset:

1	23:24.2	Victor-Manuel	Mora	COL
2	24:06.2	Mario	Perez	MEX
3	24:17.0	Pekka	Päivärinta	FIN
4	24:23.4	David-John	Black	ENG
5	24:25	Tapio	Kantanen	FIN
6	24:32	Willy	Polleunis	BEL
7	24:34	Jack	Bacheler	USA
8	24:37	Lasse	Viren	FIN
10	25:09	Manfred	Letzerich	GER
11	25:16	Nicolae	Mustata	ROM
12	25:20	Seppo	Tuominen	FIN
13	25:24	Ulf	Hogberg	SWE
14	25:33	Renato	Martini	ITA
15	25:39	Werner	Girke	GER
20	25:55	Arne	Kvalheim	NOR
24	26:09	Carlos	Tavares	POR

Vuoden 1972 kilpailun voitti Victor Mora. Tuleva vuoden 1973 maastojuoksun maailmanmestari Pekka Päivärinta oli kolmas ja Tapio Kantanen viides.

Kepeäaskelinen Lasse Virén tammikuussa 1976 São Paulossa.

Sitten 1970-luvun suomalaisia kärkipään juoksijoita ei kilpailuissa ole ollut ainakaan näkyvillä sijoilla eikä naisten puolella ilmeisesti ollenkaan. Katujuoksun suosio on muodostunut suureksi ja varsinkin 1970-luvulta alkaen afrikkalaisia juoksijoita on ollut mukana joka vuosi erittäin hyvällä menestyksellä. Yleensä pääosa kilpasarjan osallistujista on tietenkin brasilialaisia, ja viime vuosina eurooppalaisia huippujuoksijoita siellä ei ole juurikaan nähty ja afrikkalaisiakin vain muutama kärkipään juoksija. Kilpailun suhteellisen vaatimattomat rahapalkinnot eivät nykyisiä huippujuoksijoita järin paljon innosta. Kun ensimmäisessä kilpailussa vuonna 1925 oli vain 48 osallistujaa, nykyisin juoksuun osallistuu melkoisessa karnevaalitunnelmassa jopa 35000 juoksijaa. Melkein kaikki juoksijoista ovat harrastelijoita. Varsinaiset kilpajuoksijat, joita on n. 50, lähtevät aina kärkiryhmässä.

Tapahtuma on nykyisin enemmän karnevaalia kuin kilpajuoksua.

Kaikki kuvat: Public domain.