Suomen kestävyysjuoksu 1960-luvulla - murheen alho vai mikä?

© Kalevi Mikkonen 2024

Suomen yleisurheilua ja erityisesti kestävyysjuoksua kritisoitiin 1960-luvulla ankarasti sekä lehdistön että suuren yleisön toimesta. Silloin oli vielä hyvässä muistissa Suomen kestävyysjuoksijoiden suuret saavutukset arvokisoissa. Sanottiin Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen juosseen Suomen maailmankartalle ja 1960-luvun juoksijoiden juosseen Suomen sieltä pois! Suomesta puhuttiin entisten juoksijoiden maana! Nykyinen yleisurheilun kritiikki ei ole mitään tuon ajan palautteeseen verrattuna.

Totta onkin, että Suomen kestävyysjuoksijoiden arvokisamenestys jäi 1960-luvulla varsin vaatimattomaksi, vaikka toki muissa yleisurheilulajeissa, kuten seiväshyppääjä Eeles Landströmin pronssimitali Rooman olympiakisoissa 1960, keihäänheittäjä Pauli Nevalan kultamitali Tokiossa 1964 ja keihäänheittäjä Jorma Kinnusen hopeamitali Mexico Cityssä 1968 kelpaisivat nykyään oikein hyvin.

Mutta olivatko Suomen kestävyysjuoksijat (1500 metristä maratoniin) todella niin huonoja kuin on annettu ymmärtää? Tarkastelen tässä artikkelissa tätä aihetta hieman syvällisemmin.

Jos verrataan eri kausien tilastoja maailmantilastoon, niin voidaan todeta, että moni suomalaisjuoksija sijoittui tilastoissa varsin korkealle vaikka kansainvälistä menestystä ei kovin paljon tullut. Nykyään suomalaisjuoksijat ainakin toistaiseksi voivat vain haaveilla näistä sijoituksista maailmantilastossa. Ja monet näistä suomalaisten tuloksista olisivat ihan käyttökelpoisia nykyvuosien Suomen tilastoissa! Vielä 1960-luvun alkupuolella eurooppalaiset ja amerikkalaiset hallitsivat pääosin kestävyysmatkoja, mutta hyviä maratoonareita tuli myös Japanista ja myös Afrikasta löytyi jo 1960-luvullakin lukuisia huippujuoksijoita, kuten Etiopian Abebe Bikila, Mamo Wolde tai Kenian Kipchoge Keino, Naftali Temu, Amos Biwott, Benjamin Kogo sekä Tunisian Mohamad Gammoudi. Afrikkalaisjuoksijoiden laajempi tason nousu tapahtui sitten 1970-luvulla.

Tulostasoon vaikutti myös se, että juoksukengät olivat 1970-luvulle saakka hyvin yksinkertaisia, nahkaisia jalkineita tasapaksuilla kumi- tai vaahtomuovipohjilla. Ja juoksuradat olivat pääosin hiili- tai tiilimurskaratoja, jotka varsinkin sateella olivat melkoista perunapeltoa. Tämä kaikki koski tietenkin kaikkia juoksijoita eikä vain suomalaisia, mutta tulostasoon nämä vaikuttivat aivan ratkaisevasti verrattuna nykyaikaan.

Huomioitava on myös se, että tämä artikkeli käsittelee vain miesten kestävyysjuoksua, sillä naisten pisin juoksumatka radoilla oli tuohon aikaan vain 800 metriä!

Roomasta Budapestiin

Svengaava 60-luku alkoi Rooman olympiakisoilla vuonna 1960. Suomalaisista kestävyysjuoksijoista mukana olivat 1500 metrillä Olavi Salonen ja Olavi Vuorisalo, jotka jäivät välieriin, 5000 metrillä Simo Saloranta, joka myös jäi välierään, 10000 metrillä Simo Saloranta, joka oli 21., 3000 metrin estejuoksussa Pentti Karvonen, joka jäi välierään ja maratonilla Olavi Manninen (23.), Eino Oksanen (24.) ja Antti Viskari (53.)

Kauden 1961 Suomen tilastokärki kestävyysmatkoilla:

1500 metriä:

3.42,0 Olavi Salonen (maailmantilaston 4.)

3.46,3 Olavi Vuorisalo (maailmantilaston 57.)

3.47,8 Simo Saloranta

5000 metriä:

14.05,0 Reijo Höykinpuro (maailmantilaston 28.)

14.15,8 Simo Saloranta (maailmantilaston 67.)

14.18,0 Sakari Peltoniemi (maailmantilaston 79.)

10000 metriä:

30.03,2 Reijo Höykinpuro (maailmantilaston 55.)

30.16,0 Sakari Peltoniemi

30.17,4 Paavo Pystynen

Maraton:

2.22.18,0 Eino Oksanen

2.25.49,0 Paavo Kotila

2.26.14,0 Tenho Salakka

3000 metrin estejuoksu:

8.48,2 Pentti Karvonen (maailmantilaston 26.)

8.50,6 Esko Sirén (maailmantilaston 38.)

8.53,8 Teuvo Virtanen (maailmantilaston 47.)

Seuraava arvokisa oli vuoden 1962 Euroopan mestaruuskilpailut Jugoslavian Belgradissa. Suomi sai yleisurheilussa kaikkiaan neljä mitalia, joista Pentti Nikula toi Suomelle kultamitalin seiväshypyssä. Kestävyysjuoksussa mukana olivat maratonjuoksussa Tenho Salakka (11.), Eino Oksanen (12.) ja Niilo Sorrela (22.) ja 3000 metrin estejuoksussa Esko Sirén oli (10.) ja Ilmari Kurkivuori, joka keskeytti alkuerässä.

Olavi Salonen oli jo 1950-luvun puolivälistä alkaen Suomen parhaita 1500 metrin ja 800 metrin juoksijoita ja hetken aikaaa jopa 1500 metrin ME-mies.

Kauden 1962 Suomen tilastokärki kestävyysmatkoilla:

1500 metriä:

3.43,1 Olavi Salonen (maailmantilaston 22.)

3.47,3 Matti Huttunen

3.47,6 Olavi Vuorisalo

5000 metriä:

13.53,4 Simo Saloranta (maailmantilaston 10.)

14.10,4 Reijo Höykinpuro

14.13,6 Matti Huttunen

10000 metriä:

30.04,2 Reijo Höykinpuro

30.07,0 Erkki Sairanen

30.07,6 Eino Orava

Maraton:

2.20.06,8 Tenho Salakka (maailmantilaston 12.)

2.23.04,4 Niilo Sorrela

2.25.02,0 Paavo Pystynen

3000 metrin estejuoksu:

8.39,4 Esko Sirén (maailmantilaston 9.)

8.46,0 Ilmari Kurkivuori

8.46,6 Teuvo Virtanen

Kauden 1963 Suomen tilastokärki kestävyysmatkoilla:

1500 metriä:

3.42,7 Olavi Salonen (maailmantilaston 16.)

3.46,2 Teuvo Jauhanen

3.47,0 Samuli Roimela

5000 metriä:

14.03,0 Simo Saloranta (maailmantilaston 47.)

14.08,0 Reijo Höykinpuro

14.18,4 Esko Siren

10000 metriä:

29.49,2 Jouko Kuha (maailmantilaston 70.)

29.54,8 Eino Oksanen

29.57,6 Matti Utriainen

Maraton:

2.22.01,0 Eino Oksanen (maailmantilaston 30.)

2.22.07 Paavo Pystynen (maailmantilaston 33.)

2.23.40 Eino Valle

3000 metrin estejuoksu:

8.39,4 Esko Sirén (maailmantilaston 10.)

8.46,8 Lasse Honkanen (maailmantilaston 34.)

8.47,0 Ilmari Kurkivuori (maailmantilaston 36.)

Vuonna 1964 oli jälleen olympiavuosi. Tokiossa Pauli Nevala oli ainoa suomalainen yleisurheilun mitalimies keihäänheiton kultamitalilla. Kestävyysjuoksijoista Olavi Salonen jäi alkuerään, ja 5000 metrillä Simo Saloranta välierään. Maratonilla Eino Oksanen oli 13., Paavo Pystynen 20. ja Eino Valle 28. Erityisesti maratonjuoksijoilta odotettiin enemmän. Olihan Eino Oksanen voittanut arvostetun Bostonin maratonin vuosina 1959, 1961 ja 1962 ja suomalaisilla maratonjuoksijoilla oli muitakin hyviä sijoituksia kansainvälisillä maratoneilla 1960-luvun alkuvuosina.

Eino Oksanen, suomalainen huippumaratoonari.

Vuosi 1965 oli varsin vaisu suomalaisittain. ME-mies Australian Ron Clarke kävi juoksemassa Paavo Nurmen kisoissa Turussa soolojuoksuna 10000 metriä huippuaikaan 28.14,0. Suomalaiset jäivät hänestä yli kaksi minuuttia. Ruotsi-Suomi -maaottelussakin ruotsalaiset veivät kympillä kolmoisvoiton. Jouko Kuha sentään juoksi 3000 metrin estejuoksussa maailmanluokan tuloksen ja Suomen ennätyksen 8.37,6. Maratonilla Tenho Salakka oli paras suomalaisista tilastoajallaan 2.24.50,6. Kalevan kisojen kestävyysmatkojen tulokset olivat varsin vaatimattomia. Suomi-DDR -maaottelussa Pertti Sariomaa juoksi kympin ihan kelpo aikaan 29.25,2. Helsingin World Games -kisoissa suomalaisjuoksijat olivat kovien kansainvälisten juoksijoiden takana reilusti yli 14 minuutin ajoilla, vaikka juoksivat kauden parhaita aikojaan. Raaka-Rollen eli Rolf Haikkolan ”koplaan” kuulunut Keijo Ceder oli 1500 metrillä suomalaisten ykkönen mm. kahdella maaotteluvoitollaan. Hän juoksi myös 800 metrillä loistoajan 1.48,2.

Keijo Ceder oli huippuvedossa vuonna 1965.

Jouko Kuha ei paapomista tarvinnut. Muistan hyvin aikakauslehtien artikkelista, kuinka hän eli hyvin askeettisesti. Hänen asunnossaan oli vain sänky ja tuoli. Televisiolle tai radiolle ei ollut käyttöä. Asiat olivat Kaipolassa muuten kunnossa, mutta kylmät talvet estivät laadukkaat vauhtiharjoitukset. Lisäksi angiina vaivasi usein kilpailukaudella.

”Estejuoksuennätykseni parani vain sekunnin verran. Tuumin, että ei kannata jatkaa tähän malliin. Siihen kuluu kaikki aika ja raha. Jos haluan maailman huipputasolle, minun pitää lähteä lämpimiin oloihin harjoittelemaan,” Kuha kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa.

Talvella 1965 hän oli laittanut kaiken yhden kortin varaan ja teki Uunilalle tarjouksen: ”Antakaa minulle 2000 markkaa, jotta voin harjoitella talven lämpimässä.” Kuha lupasi maksaa summan liitolle takaisin, mikäli kesällä ei synny uutta Suomen ennätystä. Uunila katsoi ehdotuksen amatöörisääntöjen vastaiseksi eikä suostunut kauppaan.

Kuha myi autonsa päästäkseen Espanjaan harjoittelemaan. Treenatessaan talven Barcelonan lähistöllä Kuha pysyi terveenä. Kesällä 1965 hän juoksi SE:n 8.37,6 ja pääsi kauden päätteeksi ”palkintomatkalle” México Cityyn. Näissä esikisoissa oli mahdollisuus tutustua tulevan olympiakaupungin olosuhteisiin. Korkea ilmanala ei tuntunut hyvältä.

Vuonna 1966 pidettiin ne surullisen kuuluisat Budapestin Euroopan mestaruuskilpailut, joissa Suomi jäi ilman mitalia ensimmäistä kertaa. Budapestissä suomalaisista kestävyysjuoksijoista olivat mukana vain Jouko Kuha, joka alkuerässä juoksi hienosti SE:n 8.36,2, mutta putosi jatkosta, Suomen mestaruuden ajalla 29.29,2 voittanut Mikko Ala-Leppilampi, joka keskeytti kympin kisan, ja maratoonari Kalevi Ihaksi, joka sentään sijoittui hienosti seitsemänneksi ajalla 2.23.38,6. Suomalaisten parhaaksi sijoitukseksi jäi Pauli Nevalan neljäs sija keihäänheitossa.

Mikko Ala-Leppilampi oli 1960-luvun loppupuolen ja vielä 1970-luvun alkupuolen suomalainen kestävyysjuoksija, jolla oli laaja skaala eri matkoja.

Jouko Kuha aloitti ensimmäisenä suomalaisen kestävyysjuoksun nousun aallonpohjasta maailman eliittiin. Suomen Urheiluliiton toiminnanjohtaja Armas Valste aloitti tapaamiseen maan parhaan kestävyysjuoksijan kanssa tylysti: ”Jos maitolasinkin pyydät, voin julistaa sinut ammattilaiseksi.” Tuolloin elettiin syksyä 1966, ja takana olivat Budapestin EM-kilpailut. Estejuoksija Kuha ilmoitti EM-kisojen jälkeen lopettavansa juoksemisen, mikäli ei saa taloudellista tukea ulkomailla harjoitteluun. Valsteen reaktio ei ollut rohkaiseva.

Suomalainen kestävyysjuoksu oli lähes haudan partaalla. Kuhan uhkaus oli akuutti, koska Ruotsi-ottelu oli ovella syyskuussa 1966. Parin päivän päästä Kuhan työpaikalla Kaipolan tehtaalla sosiaalipäällikkö pyysi juoksijan puheilleen. Suomen Urheiluliiton (SUL) puheenjohtaja Jukka Uunila (1923 – 2021) soitti ja sanoi stipendiasian olevan kunnossa, mikäli Kuha saapuu Ruotsi-maaotteluun.

Vuonna 1965 puheenjohtajaksi valittu Uunila tajusi Budapestin EM-kisojen jälkeen, että nyt pitää tehdä jotain radikaalia. Uunila myös toimi, ja tulokset olivat hurjia.

Jukka Uunila.

Vuoden 1966 – 1967 Yleisurheilun vuosikirjassa puheenjohtaja Uunila kirjoitti urheiluvuodesta 1966 ja Budapestin EM-kisojen nollasta mitalista seuraavaa: ”Mennyt, liittomme 60-v-juhlavuosi jää historiaan kansainvälisten tappioiden - ja sisäisen toimintamme kasvun vuotena. Torinon EM-kisoissa v.1934 alkanut ja sen jälkeen yhtämittaisesti jatkunut euroopanmestaruuksien ketju katkesi Budapestissä ja hävisimme miesten maaottelut Ruotsille ja Ranskalle. Vaikka voitimme kaksi kertaa Norjan, on kansainvälistä panostamme pidettävä pettymyksenä.”

Kauden Suomen tilastokärki ”murheen alhon” vuonna 1966 kestävyysmatkoilla:

1500 metriä:

3.43,7 Keijo Ceder (maailmantilaston 47.)

3.44,6 Ilpo Matilainen

3.45,2 Tauno Wallenius

5000 metriä:

13.58,2 Mikko Ala-Leppilampi (maailmantilaston 77.)

14.05,8 Jouko Kuha

14.13,4 Pertti Sariomaa

10000 metriä:

29.21,2 Mikko Ala-Leppilampi (maailmantilaston 44.)

29.25,8 Jorma Virtanen

29.30,0 Erkki Koskinen

Maraton:

2.23.14,2 Tenho Salakka

2.23.38,6 Kalevi Ihaksi

2.26.01,0 Raimo Tikka

3000 metrin estejuoksu:

8.36,2 Jouko Kuha (maailmantilaston 16.)

8.44,4 Esko Siren (maailmantilaston 45.)

8.49,8 Ilmari Kurkivuori

Tuntemattomampi nimi Erkki Koskinen (kärjessä) oli aikoinaan ihan hyvä kympin juoksija ajallaan 29.30,0.

Suomen juoksu-urheilun ”vallankumous”

Vuonna 1967 Suomen kestävyysjuoksussa tapahtui vallankumous. Suomeen vuonna 1967 valmentajaksi palkattu uusiseelantilainen Arthur Lydiard (1917 – 2004), joka oli valmentanut mm. Peter Snellin olympiavoittoihin, julisti aerobisen kestävyyden tärkeyttä ja systemaattista valmennusta. Peruskunnon ohje oli yksinkertainen, 100 mailia (160 km) juoksua viikossa. Lydiardin oppien varaan rakennettiin suomalainen valmennuslinja, joka perustui pitkän talven kestävään peruskuntoharjoitteluun. Sen päälle rakennettiin yksi kuntohuippu, joka ajoitettiin kauden pääkilpailuun. Aerobisen harjoittelun korostaminen oli hyvä vaihtoehto aikaisempien vuosikymmenten intervallihuumalle. Suomalaiset olivat suosineet intervalliharjoittelua unkarilaisen Mihály Iglóin hengessä.

Legendaarinen valmennusvelho Arthur Lydiard.

Juoksijoista kehittyi nyt kovempikuntoisia. Valtavat juoksumäärät olivat aluksi shokki monelle juoksijalle. Vauhtiakin pidettiin, ja esimerkkiä näytti Lydiard itse. Ensimmäisellä Kuortanejärven yhteislenkillä vain kaksi maaottelutason juoksijaa pysyi lähes 50-vuotiaan valmentajan vauhdissa. Lydiardilla ei ollut Suomessa henkilökohtaisia valmennettavia, mutta hän loi pohjan, jonka perusteella suomalaiset valmentajat kehittivät suojattejaan. Poppamies viipyi Suomessa vain kaksi vuotta, ja hänen työnsä jäi kesken. Siinäkin ajassa hän ehti jättää perinnön, jonka arvo tajuttiin vasta 1970-luvun menestysvuosina.

Jouko Kuha oli Juha Väätäisen ohella ensimmäisiä suomalaisia kestävyysjuoksijoita, jotka alkoivat talvisin harjoitella lämpimissä maissa. Lämpimässä säässä harjoittelu tuotti tulosta. Hän osoitti jälleen vuoden 1967 Ruotsi-Suomi -maaottelussa Tukholman stadionilla huippukuntoa ja teki 3000 metrin estejuoksussa maailmanluokan tuloksen, maailmantilaston kakkosajan ja SE-ajan 8.29.8, mikä nostatti suomalaisten odotuksia olympiavuodelle. Kuha oli ykkönen myös kympin tilastossa maaottelujuoksun voittoajallaan 29.30,8. Maaottelussa suomalaisjuoksijat saavuttivat makean kolmoisvoiton ruotsalaisista, sillä toiseksi juoksi kova kilpakumppani Mikko Ala-Leppilampi ajalla 29.33,6 ja kolmanneksi Rauno Mattila ajalla 29.35,4. Suomen mestaruuden tällä matkalla voitti Rauno Mattila ajalla 29.34,4.

Esteiden huippuajan lisäksi Kuha voitti opiskelijaurheiluliiton (FISU) kansainvälisissä universiadi -kilpailuissa, jotka järjestettiin Tokiossa vuonna 1967, kultaa 3000 metrin estejuoksussa ajalla 8.38,2.

Vuosi 1968 oli jälleen olympiavuosi. Kisat pidettiin sillä kertaa México Cityn kahden kilometrin korkeudessa, saastuneessa ja vähähappisessa ilmanalassa.

Vuonna 1968 L. M. Kauppi kirjoitti Suomen Urheiluviesti-lehdessä: ” Yleisurheilu on ollut kautta aikojen suomalaisten lempilapsi, mutta valitettavasti se saama huomio on vuosi vuodelta jatkuvasti vähentynyt ja tällä hetkellä ei kansaa saada riittävästi katsomoihin, vaikka suuri joukko maailman parhaita esiintyy samalla kertaa. Tavalliset kansalliset kilpailut - piirikunnallisista puhumattakaan - ovat jo vuosia sitten menettäneet yleisönsä ja jos samaa jatkuu, niin seurojen talouspuoli joutuu lähivuosina yhä kovemmalle koetukselle.”

Vuoden 1968 maastojuoksun SM-kilpailut juostiin Arthur Lydiardin toivomuksesta ensimmäistä kertaa jo toukokuun alkupuolella. Tulevan juoksuinnostuksen merkkinä osallistujia oli ennätysmäärä, lähes 900 kilpailijaa. Kilpailijoiden joukossa oli tulevia Suomen tähtiä, kuten Juha Väätäinen, Pekka Vasala ja Tapio Kantanen.

Jouko Kuha ja Juha Väätäinen harjoittelivat omien näkemystensä mukaan, mutta muiden suomalaisjuoksijoiden ohjelmat noudattivat Arthur Lydiardin periaatteita. Aivan heti ei huipputuloksia tietenkään syntynyt, mikä hermostutti mediaa ja suurta yleisöä. Lydiardia kritisoitiin julkisesti. Kun suomalaisjuoksijat menestyivät heikosti vuoden 1968 Suomi-Ruotsi maaottelussa, jolloin ruotsalaiset veivät kaikki kestävyyslajien voitot, Lydiard sanoi arvostelijoilleen: ”Mitä Uudessa-Seelannissa tehdään huonosti juosseille hevosille? Ne ammutaan. Onneksi olemme nyt Suomessa”.

Harjoituskaudella 1967 - 1968 Jouko Kuha harjoitteli jo todella eksoottisessa ympäristössä. Hän matkusti vuodenvaihteessa Brasiliaan osallistuakseen Sao Paulon uudenvuodenyönjuoksuun. Hän jäi Brasiliaan harjoittelemaan asuen taiteilija Ville Virkkilän toisessa talossa Penedossa.

Harjoittelu tuotti jälleen hyvää tulosta. Kuha juoksi vajaan kuukauden sisällä neljä Suomen ennätystä kesällä 1968. Hänellä oli nimissään 3000 metrin (7.56,6), 5000 metrin (13.47,8) ja 10 000 metrin (29.07,0) SE:t. Ennätysjuhlien huipentuma oli 3000 metrin estejuoksun maailmanennätys Tukholman stadionilla 17. heinäkuuta.

”Tiesin pystyväni ME-aikaan, koska vuoden 1967 ennätysjuoksussa vauhdinjako ei ollut optimaalinen.”, Kuha kertoi. Kierros ennen maalia väliaika oli 7.21. Kun viimeinen kierros kulki rennosti 63 sekuntiin, uusi maailmanennätys oli tosiasia. Päätöskilometri taittui ajassa 2.41, joten kellot seisahtuivat ME-aikaan 8.24,2. Suomalaisen puoliskot olivat 4.17,2 ja 4.07,0 eli vauhdinjako oli hyvin poikkeuksellinen ennätysjuoksuun. Kuhan ME oli viimeinen murskaradalla juostu estejuoksuennätys.

Juha Väätäinen luonnehti Kuhan merkitystä myöhemmin seuraavasti: ”Ilman Jouko Kuhaa suomalainen kestävyysjuoksu olisi pitkään ollut pelkkää harmaata syksyä.”

Jouko Kuha oli estejuoksun ME-mies ja Suomen juoksumaineen ylläpitäjä 1960-luvun loppuvuosina.

Vuoden kärkiaika 1500 metrillä oli Pekka Vasalan 3.41,8. Suomen mestaruuden voitti kuitenkin Matti Tuura, jonka paras aika oli 3.42,7. Hän ei kuitenkaan päässyt olympialaisiin. Juha Väätäinen juoksi vielä tässä vaiheessa keskimatkoja ja hänen paras aikansa oli 3.43,7. Kympin Suomen mestaruuden voitti Mikko Ala-Leppilampi ajalla 29.44,6. Hän juoksi myös maratonin hyvään aikaan 2.21.52.

Vuoden 1968 olympiakisoissa suomalainen kestävyysjuoksu kynti kuitenkin yhä syvällä. Meksikon kisojen ennakossa suomalaisia kestävyysjuoksijoita Jouko Kuhaa ja paria maratoonaria lukuun ottamatta ei kisoihin etukäteen edes harkittu. Muille kestävyysjuoksumatkoille ei löytynyt ketään, kun maailman parhaat maratoonarit juoksivat jo väliaikana kympin alle reilusti 30 minuutin, kun meidän parhaille erikoismiehillekin rajan rikkominen tuotti vaikeuksia.  Juoksijoita oli lopulta mukana vain kaksi. Pentti Rummakko keskeytti maratonilla, ja nuori Pekka Vasala, joka oli aiemmin kaudella juossut jo lupaavasti Suomen kärkiajan 3.41,8, jäi 1500 metrillä alkuerässään häntäpäähän. Kesällä ME:n juossut Kuha oli paikkakunnalla, mutta ei sairastumisen takia osallistunut kisoihin.

Vuonna 1969 Juha Väätäinen siirtyi lopullisesti keskimatkoilta pidemmille matkoille ja nousi jo kansainvälisen huipun tuntumaan juostuaan kympillä kelpo ajan ja Suomen ennätyksen 28.53,0 alittaen ensimmäisenä suomalaisena 29 minuutin rajan. Hän juoksi myös 5000 metrillä Suomen kärkiajan 13.50,0. Hänet valittiin Ateenan EM-kisoihin molemmille matkoille. Ateenassa Julma-Juha ei kuitenkaan startannut anemian takia, joten kova harjoittelu meni sillä kertaa hukkaan. Myöskään Kuha ei osallistunut Ateenan EM-kisoihin akillesjännevamman takia.  Pekka Vasala, jolla oli Suomen kärkiaika 3.41,9 1500 metrin juoksussa, oli mukana Ateenassa, ja pääsi loppukilpailuun, mutta jäi yhdeksänneksi ajalla 3.44,1. Maratonjuoksussa mukana oli Pentti Rummakko, joka keskeytti kilpailun.

Väätäinen muisteli myöhemmin: ”Ateena 16. syyskuuta 1969. Makasin Euroopan mestaruuskisojen Suomen kisajoukkueen majapaikassa sairaana sen sijaan, että olisin juossut menossa olevan EM-kympin finaalissa radalla. Katselin kisaa televisiosta. Voiton vei jo toisen kerran peräkkäin Jürgen Haase ajalla 28.41,6. Kirimies viimeisen päälle. Muilla ei ollut sanan sijaa hänen loppukirinsä kanssa! Ihastelin tuota miestä ja itkeskelin omaa kurjaa tilaani. Samalla minussa tapahtui jotain merkillistä. Sisinpäni, oliko se sieluni vai juuri tuo alitajuntani, kieltäytyi pitämästä tilannetta totena! Miksen minä ole tuolla juhlittavana? Minulla on kaikki, mitä tuolla voittajalla! Mikä minä olen? Vastaus kypsyi sisälläni seuraavien neljän viikon aikana Suomen Piippolassa ankaran itsetutkiskelun kautta. Alitajuntani tuotti jatkuvasti saman tuomion: syyllinen, Euroopan mestari, Jürgen Haasen kukistaja rajussa kiritaistelussa seuraavissa EM-kisoissa 1971 Helsingissä.”

Juha Väätäinen.

Tukholman Ruotsi-Suomi -maaottelussakin Ruotsi oli parempi, mutta lajivoitot tulivat sentään jo kaikissa kestävyyslajeissa: Pekka Vasala voitti 1500 metriä, nuori Lasse Virén 5000 metriä ja Seppo Matela 10000 metriä. Suurlupaukseksi mainittu Lasse Virén oli vuoden 1969 Suomen paras 5000 metrin juoksija, vaikka häntä ei vielä Ateenan EM-kisoihin valittu. Vuonna 1969 hänen harjoitusmääränsä kasvoi lähes kolmanneksella edellisvuoteen verrattuna ja tulokset alkoivat parantua. Virén voitti maastojuoksun Suomen-mestaruuden ja juoksi nuorten Pohjoismaiden-ennätykset niin 5 000 metrillä (13.55,0) kuin 3 000 metrilläkin (8.05,2). Hän edusti Suomea aikuisten sarjan maaotteluissa 5 000 metrillä Norjaa (voitto), Ruotsia (voitto) ja Isoa-Britanniaa (3. sija) vastaan. Hän voitti 5 000 metrin Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa ajalla 14.10,2. Syksyllä 1969 Virén siirtyi Rolf Haikkolan valmennukseen ja tie kohti maailman huippua alkoi. Länsi-Saksan ja Suomen välisessä maaottelussa myös Juha Väätäinen väläytteli rakettimaista kiriään voittamalla 5000 metrin matkan. Vaikka hyviä merkkejä sekä tason että harrastajamäärän osalta oli olemassa, suomalaisten vauhti ei ihan vielä riittänyt kansainvälisissä juoksuissa.

Nuori Lasse Virén kukisti ruotsalaiset 5000 metrillä vuonna 1969.

Seppo Matela oli hyvä kansallisen tason juoksija ja maaottelujen vakiokasvo, joka ei koskaan päässyt arvokisoihin, mutta voitti vuoden 1969 Ruotsi-ottelun 10000 metrillä Bengt Nåjden, joka oli vuoden 1966 EM-kisoissa ollut kahdeksas. Myöhemmin urallaan hän juoksi kympin peräti 28.23,38.

Pekka Vasala ja Matti Tuura juhlivat Vasalan maaotteluvoittoa vuonna 1969.

Juha Väätäinen väläytti myöhemmin tutuksi tullutta rakettikiriään Länsi-Saksaa vastaan käydyn maaottelun 5000 metrillä vuonna 1969. Vastassa olivat Jürgen Schmidt ja Wolfgang Falke.

Kun 1960-luku läheni loppuaan, Suomessa oli jo tapahtunut merkittävä asennemuutos harjoittelussa ja pikkuhiljaa myös tuloksia alkoi jo tulla. Jouko Kuha oli 1960-luvulla Suomen paras pitkän matkan juoksija, mutta Meksikon korkea ilmanala ja Ateenan akillesjännevammat veivät häneltä parhaiden vuosien terän. Kuha ei myöskään ollut mikään erityisen kova kirimies, joten hänen mahdollisuutensa oli lähinnä kovavauhtisessa juoksussa. Uusia nimiä alkoi kuitenkin tulla esille Juha Väätäisen, Lasse Virénin ja monen muun lisäksi. Juoksuinnostus levisi kulovalkean tavoin Suomeen uudelleen ja huikea tason nousu 1970-luvulla teki Suomesta jälleen kestävyysjuoksun huippumaan vuosikausiksi.

Kuvat: Public domain.